Seuraava tunti ajettiin aamupäivällä. Tällä kertaa ajoin Hyvinkään keskustasta ulos punaisella kammotuksella. Pyörä oli aivan hirveä ja sen käyttö oli äärimmäisen epämukavaa. Sitä ei yksinkertaisesti oltu suunniteltu minun ajettavakseni. Hyi. Pysähdyimme moottoritien jälkeen Hyvinkään ABC:n kohdalle vaihtamaan pyöriä. Kyllä siinä hieman hävetti, kun sammutin pyörän enkä muistanut kääntää virtaa pois päältä. Akkuhan siitä tyhjeni. Olin varsin nolona, kun Ave työnteli pyörää mäkeä ylös ja kuulokkeesta sain kuunnella "lääh puuh" -ääniä. Taas opin jotakin uutta. Muista virtakatkaisin. 

Ehkä se pelko jossain vaiheessa taittuu... muttei vielä..

Olin kyllä niin jännän äärellä kun lähdin liikkeelle. Päivä oli tuulinen ja suuntasimme Kytäjän suuntaan pitkin peltoja (siis peltoja halkovaa tietä, ei me sentään kyntöhommiin ruvettu). Voi pyhä paviaani, miten ajoittain pelotti! Ne äkilliset puuskat ja vielä sillä isolla oudolla pyörällä... Pakko oli nopeutta tiputtaa ajoittain reippaastikin. Vaikka autolla ajaessa olen oppinut huomioimaan tuulen vaikutukset aukealle tultaessa, oli kokemus pariin otteeseen kuin isku vasten kasvoja. Viimeistään nyt aloin todella tajuta, miten suojaton motoristi on autoilijaan verrattuna. Tietysti olen tämän oppinut ja järjellisesti ajatellen tajunnut aiemmin, mutta tällä ajokerralla asian sisäistäminen "ihan oikeasti" alkoi. Jos puuskatuulta ei huomioida, sain mielikseni todeta, että tällä ajokerralla alkoi ilmanvastus tuntua kovemmassa vauhdissa vähäisemmältä. Aloin siis jo tottua. 

Pysähtymisen vaikeus

Kytkin. Jarru. Siinä kaksi kovaa, joiden kanssa sain ja saan edelleen tehdä töitä. Miten pysähtyminen voi olla niin hankalaa? En ole kiroilevaa tyyppiä, mutta kun löytää itsensä konttimasta kyljellään olevan pyörän alta pystyyn, huomaa päästelevänsä useamman kirouksen suustaan. Risteys. Vilkku oikealle, hidasta. Kytkin alas, vaihda pienemmälle vaihteelle, jarruta lisää. Pysähdy. Vaihda ykköselle (jos ei ole jo), lähde liikkeelle. Kaadu. Ei ei ei ei näin! Punnerra pyörä pystyyn, tokene kaatumisen aiheuttamasta pelästuksestä,  lähde liikkeelle. Käänny vasemmalle, pysähdy tiensivuun hallitusti. Kaadu. Kömmi ojanpohjalta havujen keskeltä takaisin tielle. Ei ei ei ei! !!%###%&!! PRKL!!! STNA!!!

Ensimmäinen kaatuminen aiheutti toisen kaatumisen, koska keskityin fysiikkaan liikaa. Totesin olevani ajokunnossa sen perusteella, ettei käynyt 'pahasti', vaan selvisin kaatumisesta pelkillä mustelmilla. En muista milloin olisin ollut hetkellisesti yhtä sivuraiteilla kuin toisen kaatumisen jälkeen. Olin kuulemma ollut valkoinen kuin lakana. Melko pitkään oltiinkin tiensivussa ja Ave tarkasteli arvioivasti ajokuntoani. Enää ei kaatumisia tapahtunut sinä päivänä, mutta kaikki vähäinenkin ajovarmuus, jonka olin saavuttanut, oli tiessään. Edelleen tuulinen sää ei parantanut oloa kyllä yhtään.

Jotta ajaminen olisi tuntunut vielä hankalammalta ja ikävämmältä, sähläsin koko ajan vilkun kanssa. Joskus voi niinkin yksinkertainen asia kuin napin painaminen tuntua hankalammalta kuin aivokirurginen operaatio. Ihan kaikki ei sentään mennyt huonosti. Yksi ajokerran harjoituksista oli kallistaminen mutkissa ja tästä sain hyväksyvää mutinaa korvaani. Jossakin sentään onnistuin tänään! 

Lehmänhermoinen Ave

Ajon aikana saan siis korvaani ohjeita, kommentteja, kritiikkiä, kannustusta ja joskus jopa kehuja. Oli kyseessä edellämainituista vaihtoehdoista mikä tahansa, on ne aina lausuttu tasaisen rauhallisesti ja asiallisesti. Ehdoton suosikkini on kuitenkin: "ÄLÄ kaada sitä pyö".........."rää." Voin niiiiin elävästi kuvitella ne pois kitketyt kirosanat tuohon mukaan!! LOL :D :D :D

Tulos: Pyörä 1, Eija 0

Mustelmien saldo välillä nilkka - reiden puoliväli: 34