Tänään on se päivä, jonka vuoksi ostin muutama viikko sitten kolttukangasta. Mekko on samalla kaavalla tehty kuin aiemmin keväällä verhoista tekemäni punamusta mekko. Mekko näyttää mallinuken päällä lähes täyspitkältä, mutta pituus ylettyy vain hiukan polven alapuolelle.

Erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin onnistuin kohdistamaan kuviot. Varsinkin oikea etusivukappale ja etukappale kohdistuvat täysin rinnan päällä, ennen kuin kappaleiden muoto pakottaa kuvion hajalle. Myös vasen puoli onnistui hyvin, mutta sinne jäi parin millin heitto kohtaan, jossa kuviot olisivat voineet sujuvasti yhdistyä. Täplikäs kuvio edesauttaa loistavasti saumojen katoamista.

Mekon kaveriksi tein paksuhkosta satiinista suklaaruskean jakun, josta kertaheitolla tuli suosikkini! Takki oli  aluksi hieman tylsä, vaikka sen kaulus ei olekaan aivan tavallinen, joten ompelin molempiin hihoihin yhdysvaltalaisen kersantin arvomerkit. Hihamerkit toivat hauskan särön muutoin naiselliseen satiinijakkuun. Tämä on myös ensimmäinen vaate, jota mieheni on todella ihastellut useampaan otteeseen. Hän lupasikin ottaa vaatteesta hyvät kuvat, mutta nyt esiintyvät köröt räiskäisyt a la minä. Välillä kuulee sanottavan, miten joku on raiskannut jonkin laulun. Minä taidan harrastaa laulunraiskauksen sijaan valokuvanraiskausta. Mutta, kuten entinen lukion uskonnonopettajani sanoi: maailma tarvitsee rumia ihmisiä, jotta kauniit näyttäisivät kauniilta, voin samassa hengessä todeta: maailma tarvitsee huonoja valokuvaajia, jotta hyvät voisivat loistaa.

Takki näyttää hirvittävän ryppyiseltä ja kieroon ommellulta voimakkaan salaman ansiosta. Aikuisten oikeasti, ei siinä noin paljon ryppyjä ole, tai ainakaan noin voimakkaina. Nämä vaatteet on muuten tehty uusista materiaaleista, sillä ostin kankaat ennen Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeseen ryhtymistäni.