Koska olin surkea noviisi, opettajani Ave lupasi mielenhäiriössä pitää lisätunnin, jotta pyörän käsittely tulisi tutummaksi ennen kuin alan isolla pyörällä kokeilemaan. Tunti sijoittui lauantai-iltaan 9-tuntisen työvuoron päätteeksi. Mietin hetken tuleeko siitä mitään, mutta tulihan siitä. Muistaakseni en kaatunut kuin kerran ja sekin oli tallista takaperin ulos tultaessa, eli ajo meni siis jo paremmin. Mustelmakokoelmaani sain kuitenkin tällä yhdellä kaatumisella taas hyvin kasvatettua. Alkuun kurvailin parkkipaikalla ekan ajotunnin tyyliin ja tökkiväähän se oli. Mitäs muuta olisi edes odottanut tässä vaiheessa. Muutaman epävarman krumeluuriajokierroksen jälkeen lähdimme katsastusasemalle käsittelykokeen tehtäviä harjoittelemaan. 

Ensimmäinen järkytys, se tuli jo matkalla. Vaikka teorian tunsinkin, oli todellisuus niin erilainen, täysin erilaista kuin mikään aiemmin kokemani. Ilmanvastus. Se hämmensi ja pelotti. Jo 30-40 km/h tuntui aivan liian kovalta vauhdilta. Todellakin viimeinen, mitä sillä hetkellä halusin kuulla oli "Pistä kaasua vaan lisää, täällä alkaa olla jonoa perässä!". No, kaasua sitten vain lisää vaikka pelottikin...hyvällä tavalla. (Meni toki vielä pari tuntia, ennen kuin totuin ilmanvastukseen ja tuulenpuuskiin, enkä satunnaisia puuskia lukuunottamatta sitä enää edes huomaa.)

Matkalla ajoarkuutta lisäsi myös totutusta poikkeava äänimaailma ja näkymät. Ajokokemuksen uutuutta ja outoutta korosti ympäristön äänten kuuluminen selkeämmin kypärän sisään sekä esteettömämpi näkyvyys verrattuna autossa koettuihin ääniin ja näkyvyyteen. Näihin totuin kuitenkin suhteellisen nopeasti.

Jarrutusharjoituksia leikatulla sormella

Pyörän käsittely osoittautui hankalammaksi kuin mitä olin uskonut. Kytkimen ja etujarrun käyttö ei luonnistunut juuri mitenkään päin. Osaksi jarrutusta hankaloitti jarrukahvan sijainti. Yletyin siihen juuri ja juuri keskisormen päällä eikä asiaa auttanut, että kämmen operoitiin juuri keskisormen kohdalta kolme viikkoa aiemmin. Mutta koska isäni tytär olen, ei tapoihini kuulu valittaa. Mainitsin jarruttamisen hankaluudesta kerran (Ave kyllä katsoi, josko jarrukahvaa olisi voinut säätää, ei voinut) minkä jälkeen jatkoin harjoittelua mukisematta. Ei tässä pumpulissa olla kasvettu.

Jossain vaiheessa aloin miettimään ajan kulua. Olin varma, että tunti alkaa kohta olla täynnä, mutta sain suhata edelleen katsastusaseman takapihaa eestaas. Ehkä alla oleva työpäivä alkoi vain painaa... Lopulta sain päättää uskallanko lähteä takaisin koululle isolla pyörällä vai jatkanko kevarilla. Innoissani ja luottavaisena hyppäsin pyörän selkään. Mutta sitten itsesuojeluvaisto alkoi toimia ja pelko ujuttautui takin alle. Pitkän päivän aiheuttama väsymys ja vajavaiset käsittelytaidot eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä ison oudon pyörän kokeiluun, joten kiltisti vaikkakin hieman harmistuneena hyppäsin takaisin jo tutuksi tulleen kevarin päälle. Emme kuitenkaan vielä ajaneet suorinta tietä takaisin talliin, vaan kiersimme hieman Hyvinkäätä. Ajon aikana pohdin taas ajan kulua. Varmasti on jo 1,5h ajeltu. Kun viimein tultiin 'kotiin', tallin kello osoitti 19:10. Lähtö oli tapahtunut 16:30. Ajan käsite on tietysti joissakin tapauksissa suhteellista. Ehkä tässäkin tapauksessa: mitä onnettomampi kuski, sitä pidempi on tunti. Tässä tapauksessa 2,5 x pidempi. En valita.

Tulos: Pyörä 1, Eija 0

Mustelmasaldo välillä nilkka - reiden puoliväli: n. 20