Nyt se tapahtui. Koko tunti eikä yhtään kaatumista. Jo edellisellä kerralla aloin oppimaan jalkojen käyttöä ajessa ja tänään keksin todella, miten jaloilla voi oikeasti avittaa ja helpottaa pyörän ohjaamista. Alkaa näköjään koko kroppa liittyä tuohon ohjaamisprosessiin, eikä enää painotu niin voimakkaasti pelkkiin käsiin. Ei siis mikään ihme, että ajaminen tuntuu jatkuvasti helpommalta. Ikään kuin huomaamatta alan tehdä asioita oikein. Pörrrrr. Kehrään tyytyväisyyttäni.

Puolet ajasta ajeltiin Hyvinkään keskustaa ympäri. Vaikka välillä hiukan epätasaista menoa nähtiinkin, tiellä pysyttiin, mutkiin ei kaaduttu, moottori ei sammunut eikä kukaan jäänyt (edes meinannut jäädä) alle. (Itse meinasin tosin jäädä alle, kun auto vaihtoi kaistaa turhia sivulle katselematta.) Kokonaissaldona siis lopputulema jäi plussan puolelle. TuplaPörrr.

Vielä olisi kaksi ajokertaa ennen ajokoetta. Ensimmäistä kertaa alan olla täysin varma, että läpäisen kokeen. Ennen kaupunkisuhailua otettiin muutama harjoitus eivätkä ne enää pöllömmin menneet. Pientä haparointia, mutta olen luottavainen. PörrrHörr.

Sain päättää ajellaanko teillä vai hajoitellaanko tehtäviä, eikä suoraan sanottuna kumpikaan aluksi houkutellut. Syynä lähes 30 asteen helle. Ei sitten yhtään houkutellut pukea kuumia ajotamineita päälle. Pelkäsin että saan migreenikohtauksen kesken kaiken, joten ajelin visiiri auki, jotta silmänpohjassa orastava paine ei pahentuisi kuumassa kypärässä ja aiheuttaisi migreenisäkenöintiä näkökenttään. Säästyin migreeniltä sillä erää, mutta myöhemmin illalla oli aika säkenöivät seinät kotosalla...

Takaisin tullessa pysäköinti meinasi pilata onnistumiseni, mutta vain melkein. Mikä lie epätasaisuus vasemman jalan alla ja horjutti tasapainoa, mutta jaksoin kuitenkin nostaa kallistuneen pyörän takaisin pystyyn. Siinä rajoilla kyllä meni ettei kaatunut. HAH! Eipä kaatunut! Pörrrr-rrr-rrr!!

Tulos: Pyörä 0, Eija 1

Mustelmia: vielä vähemmän