Tässä välissä suoritin hyväksytysti teoriaosuuden ja kahden viikon ajotauon jälkeen tuntui pyörä suuremmalta kuin edellisellä kerralla. Lyhyen ajotuntuman haun jälkeen rullattiin jälleen katsastusaseman takapihalle suhaamaan. Koska edellisellä kerralla kaikki tuntui menevän männikköön ja sain palautetta, jonka mukaan edessä olisi suuria ongelmia erityisesti pujottelussa, koska en uskalla kallistaa pyörää tarpeeksi eikä kytkimen käyttökään luonnistu kunnolla, en oikein tiennyt mitä odottaa näillä kahdella seuraavalla ajotunnilla.
Rohkeus kasvaa
Myönnän, että pyörän kallistus pelotti, sillä kokemukseni mukaan kallistuva pyörä kaatuu. (Tiedän, tiedän. Se kaatuu vain jos vauhtia on liian vähän. Hyrrävoimat mussunmussun tiedetään!) Itsepäisesti päätin kuitenkin työntää kaatumisen pelon syrjään (pakkohan se oli, ei sitä kukaan muukaan puolestani olisi tehnyt) ja uskalsin käyttää kaasua sen verran, että pieni ympyrä onnistui yllättävän nopeasti! Ei toki ensimmäisellä yrityksellä, mutta muutaman kokeilun tuloksena pysyin jo suurinpiirtein rajojen sisäpuolella. Pujottelussa jouduin hakemaan korvien välistä samaista rohkeutta pariin otteeseen, mutta kyllä se sieltä lopulta tuli. Paino sinne, paino tänne. Eihän se ollutkaan niin pelottavaa kuin luulin. Hämmästyksekseni ja ilokseni totesin, että pujottelutehtävä on hallinnassa. Tottakai tarvitsen lisäharjoitusta, varsinkin kun edelleen hieman pelottaa, että pyörä lähtee lapasesta (vaikka se yksi pakollinen kaatuminen johtui taas kerran vauhdin puutteesta). Mutta rohkeutta ja ajovarmuutta kasvatin tällä kerralla runsain mitoin! :D En voinut olla iloisempi.
Minä kehityn - sittenkin!
Toisella ajotunnilla huomasin nousevani pyörän selkään ensimmäistä kertaa tuntien oloni varmaksi. (Äiti katso, minä osaan jo tämän...!) Tuntemani ajovarmuus ei kadonnut edes temppuilessani mäkilähdön kanssa, vaikka taisi se touhu ulkopuolisen silmin näyttää melko onnettomalta. Totesin vain tarvitsevani enemmän mäkiä, joihin pysähdellä :) Harjoitusta lisää!
Oli mielenkiintoista huomata itsessään tapahtuvaa kehitystä. Vaikka kerran muksahdinkin kumoon, tällä ajokerralla moni asia tuntui helpommalta, selkeämmältä ja luonnollisemmalta kuin aiemmilla ajokerroilla. Paitsi jarrutus. Siitä en näköjään meinaa päästä jyvälle käytännön tasolla. Hidasajo, pujottelu, väistö ja hätäjarrutus sujuivat melko hyvin eivätkä ahdista lähestulkoonkaan samalla mittapuulla kuin tavallinen jarrutus ja liikkeellelähtö. JA MIKÄ SIINÄ VOI OLLA NIIN VAIKEAA SAADA SE +&##!!:n YKKÖNEN PÄÄLLE??!!
"Rusauta kunnolla vaihdetta alas, niin saat ykköselle!" "Niinhän minä teen!" "Et nähtävästi, kun tälläkin hetkellä se on vapaalla ja tuollakin harvensit ohdakepeltoa kun yritit kakkosella kääntää. Mitäs järkeä siinäkin oli?"
Eipä siinä järkeä ollut, mutta luulin että se oli ykkösellä. Täytyy myöntää, monesti on tehnyt mieli kiljua ettei tästä mitään tule, mutta kuitenkin...jo kenkiä jalkaan laittaessani lähteäkseni teoriatunneille vannoin ajavani A-kortin vaikka yhdellä kädellä ja vaikka siihen menisi seuraavat kolme kesää. "En koskaan opi" -lause on meinannut livahtaa mieleen muutamaan otteeseen, mutta samoin tein olen survonut tuon ajatuksen pakkokeinoin syrjään. Ja olen ylpeä itsestäni. Koskaan aiemmin en ole ollut yhtä varma ja vakuuttunut saavuttavani itselleni asettamani tavoitteen.
On upeaa huomata haluavansa jotakin niin kovasti, ettei epäonnistuminen ole edes vaihtoehto!
Tulos: Pyörä 1, Eija 1
Mustelmia: vähemmän.
