On hauska huomata, miten moottoripyöräily vaikuttaa lenkkeilyyn ja toisinpäin. Koska nyt olen poikkeuksellisen terveessä vaiheessa (sairauteni on siis passiivisessa tilassa), lenkkeilen ja kuntoilen mahdollisimman paljon.
"Apprentice, Look Right There Where You're Going" -Ave
Yksi ensimmäisistä asioista, joka ajo-opetuksessa tuli esille, oli katseen pitäminen ylhäällä ja kohdistettuna sinne, minne on kulloinkin menossa. Aikanaan autokoulussa auton nokkaa kauemmas katsominen oli opettelun takana, eikä nytkään katseen kohdistaminen luontunut aluksi. Apu tähän löytyi lenkkeilystä. (Näin jälkikäteen sen huomaa, miten käsi kädessä nämä kaksi oikein menivätkään.) Ajo-opetus alkoi toukokuun lopussa ja hieman aiemmin olin alkanut lenkkeillä enenevissä määrin. Ennen juhannusta totesin pystyväni hölkkäämään vajaan kilometrin ennen kuin alkaa tuntua nilkassa pahalta. (Olin siis erittäin tyytyväinen tähän yhteen kilometriin kun edellisvuotena en päässyt edes kävelemään kunnolla.)
Pikkuhiljaa juostu matka alkoi pidentyä. Joka kerralla matka piteni vähäsen. Yksi syy (kunnon kohoamisen lisäksi) oli katseen suuntaaminen kauemmas. Mitä paremmin jaksoin katsoa kauemmas oli kohteena sitten mutka, puu, rakennus tai mikä tahansa, sen helpompaa oli hölkyttely. Samaan aikaan ajotunneilla huomasin osaavani paremmin katsella sinne, minne olin menossa. Selkeästi nämä kaksi aktiviteettia tukevat toisiaan :)
Ajaminen ei vaikuttanut pelkästään katseen suuntaamiseen, sillä useaan otteeseen lenkillä ollessani ajattelin:
Kierrä kaivonkansi. Kierrä uudet paikkaukset jalkakäytävässä. Väistele suojatiemaalauksia tietä ylittäessä. Ne voivat olla liukkaita renkaan alla, varsinkin kun tuli nyt niskaan tämä sadekuu...heeeei, hetkinen....olenkin nyt vain lenkillä enkä ajamassa!
One of my dreams came true!
Yksi unelmistani on ollut, että pystyisin juoksemaan. Lääkärini kuitenkin sen kielsi tai ainakin suositteli voimakkaasti muun kuntoilumuodon harjoittamista. Vuosia jätin edes kokeilematta pystyisinkö juoksemaan vain siksi, että minulle sanottiin ettei se ole hyväksi ja jopa väitettiin (taas kerran) etten pystyisi siihen. Rohkaisin viimeinkin mieleni ja päätin kokeilla. Mitään menetettävää ei ollut, vain saavutettavaa.
En ole tyhmä, kuuntelen kehoani enkä halua rasittaa kroppaani liikaa. Jos tuntuu pahalta, kävelen rauhassa loppumatkan tai käännyn kotiin. Mutta olen päättänyt jatkaa juoksemista. Vaikkakin vain kevyesti ja lyhyitä matkoja. Maratonille en aio osallistua, mutta tavoitteena on kasvattaa juoksumatkaa vielä. Kesäkuun puolivälissä juosten kuljettu matka oli siis vajaa kilometri. Nyt kuukausi myöhemmin matka on jo reilu 3,5km. Pakko olla tyytyväinen. Tämä unelma on toteutunut!
