Hiljaiseloa on tullut vietettyä viime kuukaudet. Hieman takapakkia olen saaanut mennä, mutta kävin lääkärissä parisen viikkoa sitten ja tulevaisuus alkaa näyttää hieman valoisammalta :) Parasta tuosa lääkärikäynnissä oli se, mitä lääkärini sanoi. "Sinä siis käyt töissä ja vielä opiskelet? Kyllä te potilaat jaksatte hämmästyttää!" Ihmettelin, mitä hän tuolla tarkoitti. "Teillä on vähän sellainen maine, ettette tee mitään. Että olette vaan ja nautitte tukia. Mutta aina välillä tulee kaltaisiasi potilaita vastaan, jotka todistavat muuta. Kaikesta kivusta, toimintakyvyn heikkenemisestä, väsymyksestä ja masennuksesta huolimatta löytyy jostain ihmeestä voimia tehdä enemmän kuin moni terve henkilö!" Tähän väliin lisäsin aikeistani ryhtyä myös pienyrittäjäksi. "Sekin vielä! Tällaisen kuuleminen on antoisaa myös meille lääkäreille, mutta edelleen ihmettelen, mistä sitä intoa ja voimia riittää?"

Niin, mistä se sisäinen voima kumpuaa? Ehkä se on puhdasta kiukkua. Halua näyttää itselleen ja muille ettei niin vain ole nujerrettavissa. Tai ehkä se on elämän uudelleen arvottamista ja alusta aloittamista. Kun on kokenut,  millaista on olla sängyn omana ja radikaalein teko on nousta sängystä kenties jopa pukea päälleen, osaa arvostaa pieniä asioita eikä tehdyt virheet tunnu niin pahoilta ja epäonnistumiset pelota, koska pahemmastakin on jäänyt henkiin. Tai ehkä sisäinen voima syntyy näistä molemmista.

Tunnen usein olevani jopa onnellisempi kuin jos olisin terve. Joulun jälkeen sairastuin taas vaihteeksi pari viikkoa kestäneeseen masennukseen, joka on eräs sairauteni sivuoireista. Aina masennuskaudesta selvitessäni totean ilokseni, miten kaikki näyttää aiempaa paremmalta.  Satoi tai paistoi, luonto ja pikkukaupunki jaksaa ihastuttaa valoineen, väreineen, varjoineen ja muotoineen. Eikä näin ole vain masennuksen jälkeen vaan päivittäin ihastun jossain vaiheessa pieniin yksityiskohtiin,  jotka piristävät ja tekevät onnelliseksi. Terveenä tuskin kokisin äkillistä onnellisuutta siitä, että istun pienessä kippurassa sohvan nurkassa, miten pehmeiltä lapaset tai villasukat tuntuvat tai miten ihanaa on kävellä kotiin. Nyt huomaan positiivisia pikkuasioita kesken arkisen aherruksen.

Törmäsin sattumalta Hesarin artikkeliin siitä, miten traumaattisten asioiden kohtaaminen voi edesauttaa positiivista henkistä kasvua. Tunnistin itseni tästä artikkelista. Kaikesta vaikeasta huolimatta huomaan ajattelevani positiivisemmin kuin olisin voinut uskoa voivani. Ei se, mitä minulla ei ole tai se minkä olen menettänyt, vaan se, mitä minulla on! :)