Olen aktiivisesti lenkkeillyt talven ajan, tosin kävellen. Juoksemisen aloitan heti kun ilmat taas lämpenevät ja voi vähentää vaatetusta. Tosin minun kohdallani tuo hetki tullee ehkä hieman myöhemmin kuin yleisesti muilla ikäluokkani ihmisillä. Vappuna on suurinpiirtein vielä lapaset kädessä. Minulla on niin kranttu kroppa, ettei se tykkää yhtään, jos lämpötila keikkuu siellä -1ºC....9ºC:n välillä. Ja varsinkaan, jos ilma on kosteaa, silloin se käy luihin ja ytimiin. Kuulostipa edellinen ikäihmisen veisaukselta. No, kuitenkin niitä lämpimämpiä ilmoja odotellessa.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen...Olen talven ajan jatkanut missiotani: tutustua Hyvinkääseen lenkkeilen. Kartoitan Hyvinkään katuja ja tutustun uusiin pikkuteihin hiljalleen. Aina en uusia reittejä tietystikään kokeile. Jo siitäkin syystä, että ne uudet tiet alkavat sijaita jo suht kaukana. Jos uuden tien aIkuun on vaikka 5km, ei aina ole intoa/jaksamista lähteä tutkimaan, minne tie vie, kun kotiinkin pitäisi päästä takaisin! Aikarajatkaan ei anna tehdä joka kerta noin parin tunnin (+/- 0,5h) lenkkejä.
Koko rahalla, todellakin
Kulkiessani en aina kiinnitä sen enempää huomiota risteäviin katuihin tai laske mutkia ja mäkiä matkan varrelta, vaan katselen luontoa tms. ja ajattelen välillä hyvinkin intensiivisesti asioita. Ihme, etten (koputan puuta) ole kävellyt auton alle pohdiskelun vuoksi! Mutta tuon pohdinnan seurauksena olen joitakin kertoja havahtunut jossakin oudossa risteyksessä. "Mihinää piruun nyt olen kulkenut?!?" Juuri pari päivää takaperin kävi (taas) näin! Siinäpä hieman hölmistyneenä hiljaa hissuttelin kohti risteystä miettien, mihin suuntaan lähtisin, etten vahingossa valitse sitä, joka vie Roomaan... Olin jo kääntymässä takaisin, kun alkoi lamppu hiljalleen syttyä. Vaihdoin toiselle puolen tietä ja pyörähdin katsomaan tuota outoa kolmen tien risteystä. Silloin tajusin, missä olin ja vain sen vuoksi, että edellisen kesän ajotunnilla oli ajettu siitä kerran, ehkä kahdesti! "Joo joo. Tuolta toisesta suunnasta vaan tultiin silloin" Nyt olin jo kartalla. Enää yritin hahmottaa, kuinka kaukana olin keskustasta. Hieman eteenpäin, mars! Ja bongaus. " Haa! Tuosta me ajeltiin kerta jos toinenkin. Ai mä oon täällä?!! No nyt raksuttaa!" Toinen vaihtoehto on, etten osaa kunnolla paikantaa missä mahdan olla, vaikka tunnistaisinkin risteyksen ajotunneilta. Tällaisessa tapauksessa lähden seurailemaan ajettua reittiä. "Tuonne me silloin käännyttiin, sieltä ainakin pääsee takaisin ihmisten ilmoille." Ihan kiva jälkijättöinen lisä ajo-oppitunteihin. Mietin, miten sinänsä olisi mielenkiintoista nyt ajaa A-korttia, kun tunnen jo suureksi osaksi Hyvinkään kadut. Viime kesänä, kun en pysynyt lainkaan mukana, missä oltiin kulloinkin kurvailemassa enkä tiennyt, millaisia liittymiä vastaan oli tulossa, jouduin olemaan ajotunneilla koko ajan täysin hereillä. Nyt tuo ajon opettelu voisi olla rennompaa. Toisaalta ihan hyväkin etten tuntenut katuja. Olinpahan jatkuvasti valppaana liikennemerkkien ja kaistojen suhteen ja kiinnitin enemmän huomiota liikenteeseen ja opetukseen.
Mutta siis, koska karttaa en missään muodossa mukanani kuljeta, kiitos ajotuntien, olen aina löytänyt takaisin kotiin :)
